Siitä mitä minun ja kullan suhde on. Se on täysi kaaos. Miulla ei lopulta ole muuta vaihtoehtoa kuin katkaisu tai kuntoutumiskodin tapainen jossain. Sit jää asunto ja kissat ja kaikki tavarat. Ja kulta. En oikein usko että suhteeemme kestää sen. Olen kuitenkin rakastunut. Minkäs teet.

On se ihminen tyhmä kun ei se kerrasta opi.

Silti mie uskon jotenkin että tää on jotain ihan uskomatonta ja upeaa. Liian hyvää ollakseen totta. Kyllä, sitä se on. Eli tää ei ole totta, ja tätä ei koskaan ole tapahtunutkaan. Miten mie sen muka noin voin käsitellä..En mitenkään.
Tuntuu että miulle on jäänyt pahoja traumoja lapsuudesta. Mutta vaikka kuinka muistelen, en löydä sieltä mitään niin järisyttävää että omasta mielestäni lapsen mielenterveys olisi horjunut. Ehkä on tapahtunut jotain sellaista mitä mieli ei suostu muistamaan juuri tällä hetkellä. Jotain mihin en ole vielä valmis.
Tietysti oli isän alkoholismi ja empatian puute ja joitui näkemään kaikkea mitä sen ikäisen pikkutytön ei kuuluisi nähdä. Mutta silti. Jospa olenkin itse aiheuttanut itselleni tämän. Pitäisi saada ittensä sinne lääkäriin, mutta kun ei vaan ole voimia.

Tää sama musiikkikin on soinut varmaan kymmenen kertaa putkeen.

Olen loppujen lopuksi kuitenkin aika yksin. Kaikki täällä ollaan. En vain haluaisi uskoa sitä. Tietysti oman maailmansa voi jakaa toisen kanssa mutta ei kukaan voi täysin ikinä ymmärtää toista ihmistä, kerta ei voida jakaa samaa päätä.

Tai no oikeastaan jo eilen se alkoi. Uppouduin taas kerran ajatuksiini ja kävin miettimään kuka oikeastaan olen ja mitä haluan, missä olen ja minne olen menossa. Joo, tiedetään. Näitä elämän perusjuttuja jotka mietityttää joskus kaikkia. "Hei, haloo! Sitä kutsutaan identitenttikriisiksi" kuuluu pääni sisältä.
Tiedän, mutta kun se on vaivannut minua jo niin pitkään. Miten jaksan päivästä toiseen kun mielialat heittelehtii päivän mittaan useita kertoja.

Aloitin lääkityksen neljä päivää sitten. Zoloftia aamusta ja seroquelia illaksi.

Ongelmani taitaa enemmänkin olla se kaikki mitä ajattelen pääni sisällä. Vittu!
Ajattelen aivan liikaa kaikkia psykologiaan liittyvää. Sairauksia, seurauksia, käyttäytymistä, lääkitystä.
Vapaa-aikani kuluu yleensä netissä lukemalla eri neurologisia sairauksia ja lääkkeitä.
Googlaan Neulactilin ja pääsen lukemaan kaikkea mihin sitä käytetään ja mihin vaivaan se on.
Tavallaan yritän parantaa itse itseäni sisältä päin, mielessäni ajattelemalla.

En tiedä miten hullulta tämä kuulostaa, kun välillä tuntuu että menetän todellisuuden tajuni aina hetkiksi.
Enkä jälkeenpäin muista niistä kohtauksista että mitä olen oikein puhunut tai sanonut tai tehnyt.

Nyt on jälkeenpäin alkanut tuntua jo vähän helpottavammalta. Ainakin aamuisin. Toimintakykyni vaan on miltei kadonnut. Ja kuntoni. Ja ruokahalut on taas kadonneet. Odottelen siis lääkkeen vaikutusta. Tekisi mieli Subutexia. Saisi ehkä tehtyäkin jotain.Tai sit siihen lisäksi kunnon kukkapaukut, hyvää musiikkia ja kullan omaan kainaloon. Mutta kulta on matkoilla, enkä oikein tiedä milloin palaa.

Onneksi nuo kaksi hilleriä pitää miulle seuraa. Nekin on taas kasvaneet hirmuisesti. Pitäisi antaa ne pois.
-dajla:i don´t care Ibiza Fever 2008-