Siitä mitä minun ja kullan suhde on. Se on täysi kaaos. Miulla ei lopulta ole muuta vaihtoehtoa kuin katkaisu tai kuntoutumiskodin tapainen jossain. Sit jää asunto ja kissat ja kaikki tavarat. Ja kulta. En oikein usko että suhteeemme kestää sen. Olen kuitenkin rakastunut. Minkäs teet.

On se ihminen tyhmä kun ei se kerrasta opi.

Silti mie uskon jotenkin että tää on jotain ihan uskomatonta ja upeaa. Liian hyvää ollakseen totta. Kyllä, sitä se on. Eli tää ei ole totta, ja tätä ei koskaan ole tapahtunutkaan. Miten mie sen muka noin voin käsitellä..En mitenkään.
Tuntuu että miulle on jäänyt pahoja traumoja lapsuudesta. Mutta vaikka kuinka muistelen, en löydä sieltä mitään niin järisyttävää että omasta mielestäni lapsen mielenterveys olisi horjunut. Ehkä on tapahtunut jotain sellaista mitä mieli ei suostu muistamaan juuri tällä hetkellä. Jotain mihin en ole vielä valmis.
Tietysti oli isän alkoholismi ja empatian puute ja joitui näkemään kaikkea mitä sen ikäisen pikkutytön ei kuuluisi nähdä. Mutta silti. Jospa olenkin itse aiheuttanut itselleni tämän. Pitäisi saada ittensä sinne lääkäriin, mutta kun ei vaan ole voimia.

Tää sama musiikkikin on soinut varmaan kymmenen kertaa putkeen.